20.4.2016

Yhteisöllisyydestä

Eilen töllöstä tuli Armanin Pohjantähden alla. Tällä kertaa Arman oli Cannonball MCn meiningeissä mukana. Jakso oli kaikinpuolin hyvä, jopa liikuttava ja siitä tuli monta ajatusta, josta Juuson kans vielä illalla jäätiin jutskaamaan. Monesta olis kiva kirjottaa tännekkin, mut nyt haluun paneutuu vaan yhteen eilen pohdittuun juttuun. Yhteisöt. Prätkäjengeissä mua on aina kiehtonu niiden yhteisöllisyys. Mä aloin pohtii omia fiiliksiä ja tulin siihen tulokseen että mä oon ehdottomasti just sellanen tyyppi, jolle yhteisöt on tosi tarkeitä. En sinänsä tarvii hirveetä laumaa ympärilleni, vaan pelkkä tieto siitä että kuuluu johonkin, on mulle riittävä ja tärkee.


Ala-asteella oli jokseenkin yksinäinen. Oli mulla kavereita, oikeesti hyviäkin mut jotain puuttu, näin jälkeenpäin ajatellen. Joskus ylä-asteen alussa aloin löytää oman stailini ja tutustuin samanhenkisiin tyyppeihin. Kuunneltiin samaa musaa, hengattiin stadissa ja meillä oli sellaset "rokkipiirit." Muistan kun puhuin jollekkin, että ekaa kertaa mulla on sellanen fiilis että mä kuulun johonkin. Tää oli siis vähän ennen kun kaikki rokkihommat alkoi tulla taas muotiin. Hetken aikaa saatiin olla vähän ernuja ja nauttii siitä. Oli siistii. 15-vuotiaana menin riparille. Sitä kautta löytyi toisenlainen yhteisö, jossa viihdyin pitkään. Menin isoskoulutukseen, sen jälkeen appariksi, hengasin joka torstai kirkon nuorisokahvilassa ja lopulta olin myös itse pitämässä sitä. Jälleen musta tuntu, että kuulun johonkin ja mulla oli hyvä olla. Paljon kavereita, joiden kanssa suunnilleen samat kiinnostuksen kohteet, yhteistä kivaa puhaa leirien merkeissä ja rutiinia viikkoihin.


Olin viimeisen kerran riparihommissa kesällä 2012. Ne hommat oli jo alkanu hiipuu mun osalta jonkin verran aikaisemmin. Aloin olla jo liian vanha niihin juttuihin tälläsenä vapaaehtoisena. Toki pidemmälle olis päässy jos olis ollu koulutusta. Haikein fiiliksin jätin seurakuntajutut taakse. Muistan kun just noihin aikoihin puhuin Juusolle, että kaipaan sellasta yhteisöllisyyttä. Sitä ei enää ollu minkäänlaista. Tai joo, on työyhteisöjä esim mut se ei oo sama asia. Tässä vaiheessa ekaa kertaa tajusin kuinka tärkeetä mulle on se tunne että kuuluu johonkin.


Vuosina 2012 ja 2013 aloittelin tätä perhokalastusharrastusta. En olis ikinä sillon osannu kuvitella kuinka isoksi osaksi elämää se muodostuukaan. Siitä tuli mun ja Juuson yhteinen iso harrastus, joka on muuttunu oikeesti elämäntavaksi tässä viime aikoina. Perhokalastajat on kans ihan oma yhteisönsä, mut en mä sitä sillon vielä tajunnu. Vasta vähän reilu vuosi sitten kun näihin mun perhomimmeihin, aloin taas pikkuhiljaa tulee sellasta yhteisöllisyyttä. Tuntuu että perhokalastuspiireissä kaikki tuntee kaikki, ainakin nimeltä ja yhtäkkii oltiikin sitä ihan samaa porukkaa. Ihmiset tunnistaa toisiaan ja tulee moikkaamaan. On tapahtumia, yhteisiä kalareissuja, netissä foorumeita ja kalastusseuroja. Mekin kuulutaan Juuson kanssa yhteen, Kotkan perhokalastajiin.


Mul ei sanat riitä kuvaamaan sitä fiilistä mikä mulla nyt on. Ihan paras harrastus, joka on enemmän kun harrastus. Se on yhteisö ja elämäntapa. Voi kuulostaa hassulta, mut niin se vaan nyt menee. Jotkut hurastaa prätkäjengiin, käy siihen liittyen kaikissa tapahtumissa ja hengaa/harrastaa yhdessä. Tää on ihan samaa, mut yhdistävä tekijä on vain vähän eri. Mä oon niin onnellinen tästä kaikesta mitä muutaman vuoden sisällä on ehtiny tapahtua. Toivottavasti tää fiilis jatkuu. Kun kuuluu johonkin tälläseen yhteisöön, musta tuntuu et saa olla just sitä mitä on. Kaikki on tasa-arvoisia ihmisiä. Kukaan ei kelaa mistä lähtökohdista on vaan joen penkalla tai meren rannalla kaikki on samaa porukkaa. Se jos mikä on kans hienoo.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti